Hei!
Niinhän se minäkin pääsin kokeilemaan, miltä tuntuu kävellä keppien kanssa. Olen tehnyt pihahommia hiki lentäen koko kesäkuun ja haaveillut, että mitä enemmän kiviä laitan betonilla pihaani, sitä vähemmän voikukat kukkisivat. Pari viikkoa sitten olin jälleen työn touhussa ulkona, ehkä hieman tavallista kärttyisämmällä tuulella.. Joskus tuntuu siltä, että saa yksin hoitaa koko pihaa ja alkaa hermoja kiristellä kun hommaa on niin paljon. Älä siis ikinä vapaaehtoisesti osta taloa, jossa on suuri piha ja paljon kitkemistä, ellet ole todellinen viherpiipertäjä, tai eläkeläinen ;) Siinäpä sitten aivan täysin yllättäen kantaessani kiviä, astuin vasemmalla jalalla aivan kummallisesti. Se vääntyi ja kuului kunnon rusahdus kaatuessani maahan. Onneksi alla oli nurmikkoa, niin ei sattunut käsiin.
Tajusin siinä samalla, että nyt ei kyllä kannata yrittää seisomista ja konttasin terassille. Koira tietysti roikkui innoissaan paidan helmassa kiinni, kun luuli konttaamistani uudeksi leikiksi. Pääsin takaovelle ja nousin pystyyn. Jes! Pystyn varaamaan kantapäälle. Ei hätää siis! Kaivoin pakasteesta kylmäkallen ja pompin yhdellä jalalla sohvalle. Jalka koholle ja 10 minuutin tuumailutauko. Sitten alkoi sellainen epämääräinen olotila, onko se jalka kipeä, venähtikö vaan, mitähän tässä pitäisi tehdä kun alkaa tuntumaan vähän hassulta.. Soitin vielä hetken auki olevalle terveysasemalle ja kyselin neuvoja. Mulle sanottiin, että jos en pysty astumaan jalalla, kannattaa lähteä sairaalaan iltapäivystykseen. Nousin siinä sitten seisomaan ja tuumailin, että juu kyllä se kesti äsken varata kantapäälle. Mutta EI HEMMETTI! Ei kestä enää! Itkin.
Kolmen vartin kuluttua olin sairaalassa ja odottamassa pääsyä röntgeniin ja lekurille. Jalkapöydästä oli löytynyt useita murtumia ja mm. kantaluustakin irronut jotakin osia (en ymmärtänyt latinankielisiä termejä). Kolmen tunnin jälkeen oli jalka kipsattuna ja kyynärkeppien kanssa alkoi uusi elämä. Olin pyytänyt hoitajaa paketoimaan jalan niin, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään lappiin, niinkuin oli suunniteltu. Kipsin kanssa piti olla vähintään 6 viikkoa. Astua ei saanut sen varaan ollenkaan. Tää ei voinut olla totta! Siis mulla ei ikinä ennen ole ollut mitään, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Yksi järkytyksen aiheista oli myös napapiikki. Se kuulemma määrätään lähes kaikille, kenellä on kipsi jalassa. Eli verta pitäisi ohentaa, jotta ei tule veritulppaa. Asia kuulosti niin pelottavalta, että empimättä sain pistettyä ensimmäisen piikkini hoitajan avustuksella vatsaani. Olipas kyllä aika kokemus! Olen kyllä joutunut mittailemaan verensokereita ja siihen tottui nopeasti, tämä oli kyllä taas astetta epämiellytävämpi kokemus. Lääke maksoi aika paljon apteekissa. Kela-korvauksen jälkeen hintaa taisi olla 20 piikillä n.65euroa.
Lappiin lähdettiin autojunalla ja ensimmäinen hajoaminen tuli Pasilan asemalla, kun en todellakaan tiennyt, että autojunat lähtivät nykyään sieltäkäsin. (Ja huom! Tässä kerrottakoon, etten tietenkään itse ajellut autoa.) Nuivan oloinen asiakaspalvelija kertoi, että auton voi jättää tässä junaan ja kävellä raiteille n.300-400m. "Siinä on alussa pikkunen nousu,mutta kyllä pääsee" sanoi aspa, kun kyselin pääseekö kepeillä. Siis voi herranjeesus! Olin kuolla tällä kyseisellä matkalla! Ensimmäistä kertaa keppien kanssa, 10kg "lisäpaino=uimarengas" vyötäröllä, huonot ylävartalon lihakset ja huonosti nukuttu yö takana. Olin aivan läpimärkä kun pääsin vihdoinkin sinne hemmetin pysäkille. Junassa hytti oli tietysti vielä toisessa kerroksessa, koska olin varannut meille vessallisen hytin (koronapeloissani) uhmista ajatellen. Olin totaalisen piipussa. En jaksanut liikkua enää metriäkään.
Mitähän hemmettiä tästä reissusta oikein tulisi?
Aamulla Rovaniemellä vastassa oli kunnon vesisade. En tiedä miltä tuntuu kun ihminen on "turpiinsa saanut", mutta minusta tuntui varmaankin juuri siltä. Joka ikistä paikkaa särki, paitsi murtunutta jalkaa, mikä oli ainut positiivinen asia siinä puolituntisen aikana, jona ootettiin autoa junasta. Istuin kylmälaukun päällä, uhmis sylissä, kertakäyttöistä sadetakkia mahduttaen meille molemmille. Oltiin varmaan aika näky siinä varaston räystään alle leiriytyneenä.
Seuraavassa tekstissä ajattelin kertoilla meidän Norjan matkasta ja kokemuksista mm.inva vessoista..jep jep...
Palataan asiaan!
-Heta-
Niinhän se minäkin pääsin kokeilemaan, miltä tuntuu kävellä keppien kanssa. Olen tehnyt pihahommia hiki lentäen koko kesäkuun ja haaveillut, että mitä enemmän kiviä laitan betonilla pihaani, sitä vähemmän voikukat kukkisivat. Pari viikkoa sitten olin jälleen työn touhussa ulkona, ehkä hieman tavallista kärttyisämmällä tuulella.. Joskus tuntuu siltä, että saa yksin hoitaa koko pihaa ja alkaa hermoja kiristellä kun hommaa on niin paljon. Älä siis ikinä vapaaehtoisesti osta taloa, jossa on suuri piha ja paljon kitkemistä, ellet ole todellinen viherpiipertäjä, tai eläkeläinen ;) Siinäpä sitten aivan täysin yllättäen kantaessani kiviä, astuin vasemmalla jalalla aivan kummallisesti. Se vääntyi ja kuului kunnon rusahdus kaatuessani maahan. Onneksi alla oli nurmikkoa, niin ei sattunut käsiin.
Tajusin siinä samalla, että nyt ei kyllä kannata yrittää seisomista ja konttasin terassille. Koira tietysti roikkui innoissaan paidan helmassa kiinni, kun luuli konttaamistani uudeksi leikiksi. Pääsin takaovelle ja nousin pystyyn. Jes! Pystyn varaamaan kantapäälle. Ei hätää siis! Kaivoin pakasteesta kylmäkallen ja pompin yhdellä jalalla sohvalle. Jalka koholle ja 10 minuutin tuumailutauko. Sitten alkoi sellainen epämääräinen olotila, onko se jalka kipeä, venähtikö vaan, mitähän tässä pitäisi tehdä kun alkaa tuntumaan vähän hassulta.. Soitin vielä hetken auki olevalle terveysasemalle ja kyselin neuvoja. Mulle sanottiin, että jos en pysty astumaan jalalla, kannattaa lähteä sairaalaan iltapäivystykseen. Nousin siinä sitten seisomaan ja tuumailin, että juu kyllä se kesti äsken varata kantapäälle. Mutta EI HEMMETTI! Ei kestä enää! Itkin.
Kolmen vartin kuluttua olin sairaalassa ja odottamassa pääsyä röntgeniin ja lekurille. Jalkapöydästä oli löytynyt useita murtumia ja mm. kantaluustakin irronut jotakin osia (en ymmärtänyt latinankielisiä termejä). Kolmen tunnin jälkeen oli jalka kipsattuna ja kyynärkeppien kanssa alkoi uusi elämä. Olin pyytänyt hoitajaa paketoimaan jalan niin, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään lappiin, niinkuin oli suunniteltu. Kipsin kanssa piti olla vähintään 6 viikkoa. Astua ei saanut sen varaan ollenkaan. Tää ei voinut olla totta! Siis mulla ei ikinä ennen ole ollut mitään, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Yksi järkytyksen aiheista oli myös napapiikki. Se kuulemma määrätään lähes kaikille, kenellä on kipsi jalassa. Eli verta pitäisi ohentaa, jotta ei tule veritulppaa. Asia kuulosti niin pelottavalta, että empimättä sain pistettyä ensimmäisen piikkini hoitajan avustuksella vatsaani. Olipas kyllä aika kokemus! Olen kyllä joutunut mittailemaan verensokereita ja siihen tottui nopeasti, tämä oli kyllä taas astetta epämiellytävämpi kokemus. Lääke maksoi aika paljon apteekissa. Kela-korvauksen jälkeen hintaa taisi olla 20 piikillä n.65euroa.
Lappiin lähdettiin autojunalla ja ensimmäinen hajoaminen tuli Pasilan asemalla, kun en todellakaan tiennyt, että autojunat lähtivät nykyään sieltäkäsin. (Ja huom! Tässä kerrottakoon, etten tietenkään itse ajellut autoa.) Nuivan oloinen asiakaspalvelija kertoi, että auton voi jättää tässä junaan ja kävellä raiteille n.300-400m. "Siinä on alussa pikkunen nousu,mutta kyllä pääsee" sanoi aspa, kun kyselin pääseekö kepeillä. Siis voi herranjeesus! Olin kuolla tällä kyseisellä matkalla! Ensimmäistä kertaa keppien kanssa, 10kg "lisäpaino=uimarengas" vyötäröllä, huonot ylävartalon lihakset ja huonosti nukuttu yö takana. Olin aivan läpimärkä kun pääsin vihdoinkin sinne hemmetin pysäkille. Junassa hytti oli tietysti vielä toisessa kerroksessa, koska olin varannut meille vessallisen hytin (koronapeloissani) uhmista ajatellen. Olin totaalisen piipussa. En jaksanut liikkua enää metriäkään.
Mitähän hemmettiä tästä reissusta oikein tulisi?
Aamulla Rovaniemellä vastassa oli kunnon vesisade. En tiedä miltä tuntuu kun ihminen on "turpiinsa saanut", mutta minusta tuntui varmaankin juuri siltä. Joka ikistä paikkaa särki, paitsi murtunutta jalkaa, mikä oli ainut positiivinen asia siinä puolituntisen aikana, jona ootettiin autoa junasta. Istuin kylmälaukun päällä, uhmis sylissä, kertakäyttöistä sadetakkia mahduttaen meille molemmille. Oltiin varmaan aika näky siinä varaston räystään alle leiriytyneenä.Seuraavassa tekstissä ajattelin kertoilla meidän Norjan matkasta ja kokemuksista mm.inva vessoista..jep jep...
Palataan asiaan!
-Heta-
Kommentit
Lähetä kommentti