Heippa!
Tänään oli jalan tarkistus kahden viikon kipsauksen jälkeen. Minä tietysti elättelin toiveita kevyemmästä ja lyhyemmästä kipsistä mutta saahan sitä aina toivoa. Murtumat ovat alkaneet parantua hyvin, eikä onneksi ollut puhetta mistään leikkauksista ainakaan. Huh! Koska edellinen kipsi oli kantapäästä jo ehtinyt kulua puhki ja hiersi sieltä täältä, minulle tehtiin uusi. Tällä kertaa kipsausasialla oli todellinen ammattilainen. Kyllä niissä tyyleissä voikin olla eroa! Minulle kerrottiin, että tekniikoita on monia ja yksi tykkää tehdä yhdellä tavalla, toinen toisella. Pohjelihakseni on ehtinyt kuihtua näinkin nopeassa ajassa ihan älyttömästi. Miltähän se näyttää 6 viikon kipsin jälkeen? Onko teillä tietoa miten lihas palautuu? Tuleeko jaloista samankokoiset enää?
Päässä pyörii kymmeniä kysymyksiä. Tämä olotila on mulle täysin vieras. Minä olen sellainen ihminen joka ei osaa olla tekemättä mitään. Jokainen päivä on sellainen, että on saatava aikaiseksi jotakin. Tässä joutuu nyt pakostikin käymään läpi omia tuntemuksia ja heittäytymään muiden autettavaksi. Kyllä niin säälin tuota miesrukkaani! Joutuu kuuntelemaan minun itkuni ja tietysti uhmaikä on tässä saavuttanut oikein huippunsa kuluneen parin viikon sisällä, siis ei minun mutta tuon "uhmiksen".
Olemme siis kotiutuneet lapin reissultamme. Hieman oli erilainen reissu kuin yleensä. Testasin aika monta invavessaa matkan aikana, ihan vain siitä syystä, että niissä on sellaiset tuet pöntön vieressä joka auttaa nousussa ylös. Mutta voi elämä miten painavia vessan ovet voivatkaan olla! Siis miten voi olla mahdollista, että esim. Kaunispään huipulla Invavessan ovi voi painaa niin paljon, ettei keppien kanssa liikkuessa saa sitä auki? Melkein jouduin soittamaan miehelleni, että viittitkös tulla avaamaan mulle oven kun en pääse täältä ulos. Eräälläkin huoltoasemalla (ihan normivessassa) vessan ovi meinas lävähtää päin näköä, sillä välin kun hapuilin keppien kanssa tukevaa asentoa. Sitä joutuu nyt tutustumaan eri perspektiivistä vähän joka asiaan.
Joka tapauksessa meidän reissu sujui loppujen lopuksi melko hyvin. Ensimmäisten päivien jälkeen olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa ajatella muuta kuin nukkumista. Eräänä päivänä tuntui sitten siltä, että oli pakko päästä jo sukulaisten nurkista katselemaan vähän muutakin kuin tv:tä, sänkyä ja sohvaa. Tästä poislukien tietysti huikeat Tenontien maisemat, joiden ihastelua tällä kertaa rajotti ääretön määrä sääskiä. Siis niitä pikku pirulaisia oli niin paljon, ettei offia kerenny edes suihkuttaa, kun ne olivat jo imaisseet itsensä pulleiksi palloiksi. Sitä aina haaveilee josko rakentaisi mökin näille perukoille, mutta kyllä tuli hieman kotia ikävä, kun ei lapsen kanssa pystytty edes hiekkakakkuja tekemään.
Norjaan lähdettiin ajelemaan ilman sen suurempia suunnitelmia. Passit oli mukana siltä varalta että niitä näin korona-aikaan joku tarkemminkin katselisi. No ei katseltu. Ihan normi meininki oli rajalla.
Ajeltiin Tanaan ja siitä lähdettiin vain ylöspäin merta kohti, joen vasenta puolta. Tie muuttui jossain kohtaa hiekkatieksi ja tien varrella tuli vastaan kyltti, jossa oli retkeilyalueen merkki. Hei hienoa, mennäänpä tsekkaamaan paikka!
Tie kiemurteli jokea mukaillen, kunnes alettiin saapua lähemmäs merta. Tässä kohtaa olin aivan hysteerinen! Siis mulla on korkeanpaikan kammo, joka pahenee vuosi vuodelta, mutta nyt tuntui että sain jo ihan paniikkikohtauksen, Korkeuseroa tien ja veden välissä alkoi olla aikasta paljon ja kaiteita ei kyllä näkynyt missään. Olen viimeksi pelännyt näin paljon meidän Itävallan reissulla, kun ajoimme rinnehotelliimme.
Perille päästyämme maisemat olivat jälleen huikeat! Vaikka kuinka pelkään vuonoilla ajamista niin lopputulos palkitsee aina. Suosittelen ehdottomasti matkaamaan Norjaan! Olisi niin huikeaa päästä vielä tänä syksynä käymään pohjoisessa ruska-aikaan.
Toivon tietysti, että kävelen silloin kahdella jalalla.. Nää kuluneet viikot on olleet täysin käsittämättömiä. Tietysti mulla pamahti myös selkä ja eilisen päivän itkin kokonaan kun en päässyt kahta metriä kävelemään. Kyllä tässä on tullu nyt mietittyä, mitä hemmettiä tästä pitäisi oppia tai mikä on tän tarkotus? Terveyttä oppii arvostamaan vasta kun sen menettää.
Onneksi tänään paistaa aurinko ja pääsin jopa aurinkotuoliin ulos istumaan. Päivän saavutus ja positiivinen ajatus!
-Heta-
Tänään oli jalan tarkistus kahden viikon kipsauksen jälkeen. Minä tietysti elättelin toiveita kevyemmästä ja lyhyemmästä kipsistä mutta saahan sitä aina toivoa. Murtumat ovat alkaneet parantua hyvin, eikä onneksi ollut puhetta mistään leikkauksista ainakaan. Huh! Koska edellinen kipsi oli kantapäästä jo ehtinyt kulua puhki ja hiersi sieltä täältä, minulle tehtiin uusi. Tällä kertaa kipsausasialla oli todellinen ammattilainen. Kyllä niissä tyyleissä voikin olla eroa! Minulle kerrottiin, että tekniikoita on monia ja yksi tykkää tehdä yhdellä tavalla, toinen toisella. Pohjelihakseni on ehtinyt kuihtua näinkin nopeassa ajassa ihan älyttömästi. Miltähän se näyttää 6 viikon kipsin jälkeen? Onko teillä tietoa miten lihas palautuu? Tuleeko jaloista samankokoiset enää?
Päässä pyörii kymmeniä kysymyksiä. Tämä olotila on mulle täysin vieras. Minä olen sellainen ihminen joka ei osaa olla tekemättä mitään. Jokainen päivä on sellainen, että on saatava aikaiseksi jotakin. Tässä joutuu nyt pakostikin käymään läpi omia tuntemuksia ja heittäytymään muiden autettavaksi. Kyllä niin säälin tuota miesrukkaani! Joutuu kuuntelemaan minun itkuni ja tietysti uhmaikä on tässä saavuttanut oikein huippunsa kuluneen parin viikon sisällä, siis ei minun mutta tuon "uhmiksen".
Olemme siis kotiutuneet lapin reissultamme. Hieman oli erilainen reissu kuin yleensä. Testasin aika monta invavessaa matkan aikana, ihan vain siitä syystä, että niissä on sellaiset tuet pöntön vieressä joka auttaa nousussa ylös. Mutta voi elämä miten painavia vessan ovet voivatkaan olla! Siis miten voi olla mahdollista, että esim. Kaunispään huipulla Invavessan ovi voi painaa niin paljon, ettei keppien kanssa liikkuessa saa sitä auki? Melkein jouduin soittamaan miehelleni, että viittitkös tulla avaamaan mulle oven kun en pääse täältä ulos. Eräälläkin huoltoasemalla (ihan normivessassa) vessan ovi meinas lävähtää päin näköä, sillä välin kun hapuilin keppien kanssa tukevaa asentoa. Sitä joutuu nyt tutustumaan eri perspektiivistä vähän joka asiaan.
Joka tapauksessa meidän reissu sujui loppujen lopuksi melko hyvin. Ensimmäisten päivien jälkeen olin niin väsynyt, etten meinannut jaksaa ajatella muuta kuin nukkumista. Eräänä päivänä tuntui sitten siltä, että oli pakko päästä jo sukulaisten nurkista katselemaan vähän muutakin kuin tv:tä, sänkyä ja sohvaa. Tästä poislukien tietysti huikeat Tenontien maisemat, joiden ihastelua tällä kertaa rajotti ääretön määrä sääskiä. Siis niitä pikku pirulaisia oli niin paljon, ettei offia kerenny edes suihkuttaa, kun ne olivat jo imaisseet itsensä pulleiksi palloiksi. Sitä aina haaveilee josko rakentaisi mökin näille perukoille, mutta kyllä tuli hieman kotia ikävä, kun ei lapsen kanssa pystytty edes hiekkakakkuja tekemään.
Norjaan lähdettiin ajelemaan ilman sen suurempia suunnitelmia. Passit oli mukana siltä varalta että niitä näin korona-aikaan joku tarkemminkin katselisi. No ei katseltu. Ihan normi meininki oli rajalla.
Ajeltiin Tanaan ja siitä lähdettiin vain ylöspäin merta kohti, joen vasenta puolta. Tie muuttui jossain kohtaa hiekkatieksi ja tien varrella tuli vastaan kyltti, jossa oli retkeilyalueen merkki. Hei hienoa, mennäänpä tsekkaamaan paikka!
Tie kiemurteli jokea mukaillen, kunnes alettiin saapua lähemmäs merta. Tässä kohtaa olin aivan hysteerinen! Siis mulla on korkeanpaikan kammo, joka pahenee vuosi vuodelta, mutta nyt tuntui että sain jo ihan paniikkikohtauksen, Korkeuseroa tien ja veden välissä alkoi olla aikasta paljon ja kaiteita ei kyllä näkynyt missään. Olen viimeksi pelännyt näin paljon meidän Itävallan reissulla, kun ajoimme rinnehotelliimme.
Toivon tietysti, että kävelen silloin kahdella jalalla.. Nää kuluneet viikot on olleet täysin käsittämättömiä. Tietysti mulla pamahti myös selkä ja eilisen päivän itkin kokonaan kun en päässyt kahta metriä kävelemään. Kyllä tässä on tullu nyt mietittyä, mitä hemmettiä tästä pitäisi oppia tai mikä on tän tarkotus? Terveyttä oppii arvostamaan vasta kun sen menettää.
Onneksi tänään paistaa aurinko ja pääsin jopa aurinkotuoliin ulos istumaan. Päivän saavutus ja positiivinen ajatus!
-Heta-
Kommentit
Lähetä kommentti